Näkemyksiä

Olennaisin lähtökohta Stop Töhryille –kampanjan vastaiselle taistelulle on ymmärtää, että kyse ei ole millään tavoin marginaalisesta ilmiöstä. Nollatoleranssi vaikuttaa koko kaupunkitilaan ja meidän kaikkien mahdollisuuksiimme liikkua, oleskella ja elää siinä.

Miten niin! Eikö kyse kuitenkin ole vain muutamasta likaisesta ”elämäntapatöhrijästä”?

Aivan toista kertovat niin sivuillamme julkaistut tarinat ”epäilyttävältä näyttäneiden” viattomien ohikulkijoiden kohtelusta kuin niiden äitien yhteydenotot, joiden lapsia on hakattu metroasemilla tai radanvarressa koska heillä on ollut löysät farkut ja huppari tai pari maalipurkkia repussa.

Nollatoleranssi on lähinnä kiristänyt maalareiden ja vartijoiden välisiä konflikteja ja lisännyt nopeasti vedettyjen ”spagettien” määrää, mutta samalla se on tarjonnut mahdollisuuden oikeuttaa mikä tahansa mielivaltainen kaupunkitilan kontrolli. Taidekriitikko Otso Kantokorpi kuvailee tätä Voima-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa erittäin hyvin: ”[P]oliisi (tai nykyään myös vartija) voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä kysellä niiden hyvyyttä.”

Stop-töhryille kampanjan myötä on muuttunut täysin arkipäiväiseksi, että graffitimaalareiksi epäiltyjä laitetaan ilman mitään todisteita kuukaudeksi putkaan, tuomitaan ehdottomaan vankeuteen ja järjettömiin korvauksiin. Moni nuori on menettänyt luottotietonsa tai joutunut heitetyksi ulos kotoaan. Eivätkä he kaikki todellakaan ole todistetusti edes syyllistyneet mihinkään, sillä oikeudessa pelkkä FPS:n lausunto riittää yleensä todisteeksi. Seuratuiksi, pidätetyiksi, kuulustelluiksi ja uhkailluiksi on joutunut myös maalarien puolisoita tai muita omaisia.

Jos kuka tahansa voidaan pidättää siksi, että hän esimerkiksi asuu samassa taloudessa ”potentiaalisen töhrijän” kanssa, ei ole varmaan ole liioittelua kysyä, kuka meistä on seuraava. Tietenkään tästä ei puhuta missään, kukaan ei nosta sitä esiin, koska vartiointiliikkeet haluavat harjoittaa hämäriä toimiaan näkymättömissä. Näkymättömät ongelmat ovat tietenkin aina myös yksilöllisiä ongelmia. Velat, yksinäiset selliyöt ja piinaava oikeuden mielivaltaisten ratkaisujen odotus ovat oma yksityinen ongelmasi, oma vikasi, vaikka sama voisi tapahtua kenelle tahansa.

Samalla nollatoleranssi köyhdyttää jokapäiväistä elinympäristöämme, sillä se tarkoittaa kaiken ihmisten kaupungilla kulkiessaan havaitseman viestintätilan varaamista kaupalliseen käyttöön. Mahdollisuudesta tavoittaa ihmisten huomio kaupunkitilassa on siis aina maksettava, ja koska siitä on maksettava paljon, voidaan sitä tavoitella vain silloin kun tarkoituksena on tehdä voittoa.

Nykyisessä huomiotaloudessa keskeinen viestintätila on erittäin niukka hyödyke ja sen omistuksesta käytävillä kamppailuilla on valtava merkitys kapitalismille. Kaupungilla liikkuvien, hajamielisesti ympäristöään havainnoivien ihmisten huomio on kiinnitettävä johonkin voittoa tuottavaan. Siksi kaupunkitilan vapaa, vailla mitään erityistä päämäärää oleva tai hyötyä tuottamaton käyttö on estettävä. On turha kuvitella, että kyse olisi pelkästään graffitien tai minkäänlaisen ”rikollisuuden” estämisestä. New Yorkin nollatoleranssikampanjoiden historia on osoittanut, että tarkoituksena ei ole niinkään rikosten estäminen kuin kaupunkitilan kontrollin oikeuttaminen, sen vapaan käytön estäminen keinolla millä hyvänsä (ks. artikkeli ””Mitä nollatoleranssi on?).

Estämällä kaupunkitilan vapaa käyttö ja tekemällä sen käytöstä rahan alaista kaupunki jatkuvasti riistetään meiltä, jotka teemme siitä elävän ja myydään meille takaisin kalliilla. Sillä mitä kaupunki olisi ilman siinä eläviä ihmisiä? Samaan aikaan kun konsulttien raporteissa puhutaan luovuuden ja moninaisuuden edistämisestä, kaupunkitilan omaehtoinen käyttö saa yhä useammin osakseen vain väkivaltaa ja vahingonkorvausvaatimuksia.

Usein esitetty vastaväite graffitien sallimista vastaan on, että ”töhryt” ovat rumia ja niiden salliminen kaupungilla tekee ympäristöstä epämiellyttävän ja erilaisiin rikoksiin kannustavan. Itse asiassa tämä ei ole pelkästään perätön väite vaan myös naurettava. Samaan aikaan kun mainokset hyödyntävät yhä enemmän urbaanin kulttuurin piirteitä kuten graffiteja, kontrolloidaan graffitien omaehtoista tekemistä yhä tarkemmin. Ainakin Puma ja MTV ovat myös luvatta liimailleet mainosjulisteitaan ympäri Helsinkiä, mutta heidän johtajansa eivät joutuneet vankilaan eivätkä saaneet minkäänlaisia vahingonkorvausvaatimuksia. No, tietenkään he eivät ole ”elämäntapatöhrijöitä”. Vai mikä mahtaisi olla syynä?

Nollatoleranssiin liittyy aina ajatus siitä, että graffiteilla on jokin epämääräinen yhteys muuhun rikollisuuteen. Tästä kertoo pyrkimys kuvata graffitikulttuuri rikollisena elämänmuotona, joka liittyy kaikenlaiseen mahdolliseen ”ei-toivottuun käytökseen”. Tässä mielessä Stop Töhryille –kampanja seuraa yleistä turvallisuuden logiikkaa: lietsomalla pelkoa ja sitten lupaamalla turvallisuutta voidaan oikeuttaa mikä tahansa mielivalta ja kontrolli.

Näin vartiointiliikkeille ja heidän palveluitaan ostaville virkamiehille annetaan valta määrittää, kenen ehdoilla kaupunkitilaa rakennetaan tai minkä logiikan mukaan sitä rakennetaan. Kysymys ei ole vain siitä, ovatko graffitit taidetta, vaan ylipäätään viestinnän ja kaupunkitilan havaitsemisen ehdoista. Kyse on siitä, kenellä on oikeus jättää merkkejään kaupungille ja kenellä on mahdollisuus liikkua kaupungilla ilman jatkuvaa valvontaa.

Omistavatko kaupungin hämäräperäiset, asioita salailevat virkamiehet ja sadistiset, voittoja hamuavat vartiointiliikkeiden omistajat, vai kuuluuko kaupunki meille, jotka teemme siitä asumisen arvoisen?