On oikeastaan varsin vaikeaa sanoa, mitä nollatoleranssi on. Se on nimittäin ennen kaikkea eräänlainen taikasana, jolla voidaan julkisessa keskustelussa oikeuttaa ja perustella mitä tahansa.

Yleisesti ottaen nollatoleranssi perustuu ajatukseen, jonka mukaan jonkin tietyn epätoivotun ilmiön hallitsemiseksi se on pyrittävä estämään kokonaan. Suomessa nollatoleranssi on yhdistetty ennen kaikkea graffiteihin: kaikki graffitit pitää poistaa ja niiden maalaaminen estää, jottei niiden olemassaolo innostaisi ihmisiä maalaamaan lisää.

Nollatoleranssista alettiin julkisessa poliittisessa keskustelussa puhua laajemmin Yhdysvalloissa 1980-90 -lukujen vaihteessa. Ajatuksen pohjana toimi konservatiivisten oikeustieteilijöiden James Q. Wilsonin ja James L. Kellingin jo vuonna 1982 esittämä "broken windows" -teoria. Wilsonin ja Kellingin mukaan kaupunkiympäristö on yleisesti ottaen pidettävä mahdollisimman siistinä ja hallitulta vaikuttavana, jotta se ei innostaisi ihmisiä rikolliseen käytökseen. Yhtäkään "rikkinäistä ikkunaa" ei voida suvaita.

Ikkunoiden korjaamisen sijaan keskeisintä kaupunkitilan siistimiseksi on kuitenkin "epätoivotun käytöksen" estäminen julkisessa tilassa. Poliisin on siis jo tapahtuneiden rikosten ratkaisemisen sijaan puututtava välittömästi esimerkiksi graffitien maalaamiseen, katuprostituutioon, kodittomien tai muiden köyhien oleskeluun kaupungilla, tai epäilyttävältä näyttävien mustien ghettonuorten hengailuun kaduilla. Näin myös rikokset saadaan estettyä.

Nollatoleranssin myötä suurten järjestäytyneiden organisaatioiden suorittamien rikosten sijaan köyhien tekemistä pikkurikoksista tuli suurin julkisen järjestyksen vihollinen. Oliko New Yorkin poliisijohto sitten niin tyhmä, että kuvitteli todella voivansa estää jokaisen taskuvarkauden tai graffitin maalauksen tai ajaa kaikki kodittomat pois kaduilta? Ei tietenkään. Kuten jo Wilson ja Kelling korostivat, olennaista on pitää nämä "epätoivotut ilmiöt" poissa näkyvistä, jotta poliisin toiminta vaikuttaisi tehokkaalta ja poliisin harjoittamat kontrollitoimet voitaisiin näin oikeuttaa julkisessa keskustelussa.

Koska nollatoleranssin "teoria" on varsin yleinen ja epämääräinen, onkin olennaisinta tarkastella niitä kaupunkitilan kontrolloinnin käytäntöjä, joihin se on johtanut ja niitä seurauksia, joita se on aiheuttanut kaupungissa eläville ihmisille. Virallisesti nollatoleranssi otettiin poliittisena linjauksena käyttöön 1990-luvun alussa New Yorkin metrossa. Sen jälkeen pormestariksi 1994 valittu oikeistolainen Rudolph Giuliani laajensi sen koskemaan koko New Yorkin aluetta.

Giuliani julisti muutaman vuoden jälkeen, että nollatoleranssi oli tehnyt New Yorkista maailman turvallisimman metropolin. Rikostilastot osoittivatkin voimakasta henkirikosten määrän laskua. Kriminologiset ja sosiologiset tutkimukset ovat kuitenkin asettaneet kyseenalaiseksi sen, johtuiko rikosten määrän lasku sittenkään Giulianin uudesta politiikasta. Rikosten määrä kääntyi nimittäin laskuun jo neljä vuotta ennen Giulianin valintaa ja se laski myös muissa Yhdysvaltain suurkaupungeissa. Pikemminkin voitaisiin väittää, että ainoastaan rikosten määrän laskun ansiosta poliisi saattoi alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota graffitien ja katukerjäämisen tapaisiin "haittailmiöihin".

Miten nollatoleranssi sitten käytännössä vaikutti elämään New Yorkissa? Lähemmin tarkasteltuna seuraukset ovat hämmentävän samankaltaisia kuin Helsingissä.

1. Kun nollatoleranssi graffitien ja muun häiritsevän käytöksen (kuten mustien oleskelun) suhteen otettiin käyttöön, nousi poliisin metrossa suorittamien pidätysten määrä lähes nelinkertaiseksi (1300:sta 5000:een 1990-1994). Huomionarvoista on, että samaan aikaan rikostilastot osoittavat rikosten määrän jo vähentyneen. Helsingissä Stop Töhryille -kampanjaa kilpailutettaessa tärkeimpänä yksittäisenä kriteerinä on toiminut vartiointifirman tekemien kiinniottojen määrä, missä FPS on erityisesti kunnostautunut.
2. New Yorkin poliisilaitosta (NYPD) vastaan väkivaltaisesta käytöksestä nostettujen oikeusjuttujen, siltä vaadittujen ja sen maksamien vahingonkorvausten sekä poliisin tappamien siviilien määrät nousivat kaikki noin 50% vuosina 1993-1997 (eli juuri sen jälkeen, kun nollatoleranssi oli otettu käyttöön). Amnesty Internationalin vuonna 1996 julkaiseman raportin (Police Brutality and Excessive Force in New York City Police Department) mukaan Giulianin politiikka oli vaikuttanut huomattavasti New Yorkin poliisin tekemien ihmisoikeusloukkausten lisääntymiseen sekä sellaisen julkisen ilmapiirin syntymiseen, jossa näitä loukkauksia pidettiin hyväksyttävinä. Helsingissä FPS:n vartijoiden väkivaltaisesta toiminnasta on vuosien aikana kertynyt valtavasti todisteita (ks. kokemuksia Helsingistä)
3. Saman Amnesty Internationalin raportin mukaan NYPD:n toiminta on ollut avoimen rasistista. 75 % poliisiväkivaltaa kohdanneista on afroamerikkalaisia tai latinoita, kun taas väkivallasta syytetyistä poliiseista 70% on valkoisia. Nollatoleranssi on tarkoittanut erityisesti lisääntynyttä väkivaltaa, häirintää ja tarkastuksia ghettojen mustia nuoria, kodittomia, prostituoituja ja narkomaaneja kohtaan. Poliisin väkivallan uhriksi eivät todellakaan ole joutuneet vakaviin rikoksiin syyllistyneet, vaan uhrit ovat enimmäkseen 14-17 vuotiaita, eikä heillä ole ollut hallussaan esimerkiksi aseita eikä heidän ole voitu osoittaa syyllistyneen mihinkään vakavaan rikokseen. Helsingissä Stop Töhryille -kampanja on oikeuttanut erilaisten riskiryhmien, ennen kaikkea nuorten, ahdistelun, kiinniotot ja pysäyttämisen kadulla.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi päätellä? Kenties nollatoleranssin tarkoituksena ei olekaan ensi sijassa vähentää rikosten, kuten "töhryjen" määrää, vaan oikeuttaa kaiken sellaisen käytöksen kontrollointi, joka ei sovi kapitalistien tarpeiden mukaan organisoituun hygieeniseen kaupunkiin.