Historiaa

Helsingin kaupunki käynnisti Stop Töhryille -projektin vuonna 1998. Kampanjan historian lukeminen kannattaa kuitenkin aloittaa jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Vuonna 1988 silloinen kaupunginjohtaja Raimo Ilaskivi aloitti Nuija-kampanjan, jossa luvattiin 500 markkaa graffitimaalarin ilmiantamisesta. Nuijasta tuli nopeasti maalareiden lempiaihe, ja kampanja lopahti nolosti ennen määräaikaansa.

Seuraavana vuonna kaupunginhallitus päätti, että laittomia graffiteja kutsutaan siitä lähtien ”töhryiksi”. Käytännössä kaupunki kuitenkin suvaitsi vielä harmaalle betonille tehtyjä maalauksia ja lisäksi tilasi maalareilta laillisia graffiteja. Esimerkiksi kesäkuussa 1992 Itä-Pasilaan tilattiin 200 neliömetrin graffitityö seitsemältä maalaajalta. Kulosaaren ja Pasilan suuret lailliset tilaustyöt keräsivät kehuja peräti Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa asti.

1990-luvun jälkipuoliskolla kaupungin asenne graffitikulttuuria kohtaan alkoi koventua. Helsingistä oli tulossa Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2000, ja virkamiehille tuli kiire saada kaupungin julkisivu globaaliin edustuskuntoon. Niinpä vuonna 1997 kaupunginvaltuusto teki yksimielisen päätöksen aloittaa nollatoleranssipolitiikalle perustuva Stop Töhryille -projekti. Projektin periaatteiden mukaan kaikki graffitit täytyy poistaa mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, eikä laillisille maalauksille pidä antaa minkäänlaista tilaa.

Projektiin liittyi myös graffitikulttuurin mustamaalauskampanja. Stop Töhryille -tiedotusmateriaalissa kerrottiin, että graffiti ei ole taidetta ja ettei ole olemassa laillisia graffiti-maalauksia. Lisäksi materiaali julisti graffitin johtavan vakavampaan rikollisuuteen. Eräs siivouspalveluja myyvä yritys vertasi graffitia murhaan – toisaalta, olihan Uudenmaan lääninhallitus jo 1990 suositellut spraymaaleja rinnastettavaksi teräaseisiin. Stop Töhryille -kampanjasta eniten hyötyvän FPS-vartiointiliikkeen edustaja väitti nimettömänä 45 minuuttia -ohjelmassa, että ”graffitintekijät toimivat samalla tavalla kuin mikä muu tahansa järjestäytyneen rikollisuuden järjestö”.

Stop Töhryille ei rajoittunut vain graffitien ja tagien poistamiseen julkisilta paikoilta, vaan kampanja ulottui alusta asti myös purettaviin taloihin ja siltojen alle eli paikkoihin, joissa maalauksia näkevät ainoastaan graffititaiteilijat itse, vartijat ja puhdistajat. Esimerkiksi Kulosaaren meluaidan maalaaminen valkoiseksi maksoi 11800 euroa, eli enemmän kuin aikoinaan sen maalauttaminen laillisesti graffitikuvioilla. Paljon rahaa käytettiin myös hylättyihin paikkoihin, kuten Vuosaaren käytöstä poistettuun jätevesipuhdistamoon ja Salmisaaren käyttämättömään ja kaltereille suljettuun tunneliin. Taloudellisen hyödyn tästä kaikesta keräsivät – ja keräävät edelleen – yksityiset puhdistus- ja vartiointiyritykset.

Julisteiden, tarrojen ja kaiken muunkin kiinnittäminen kiellettiin kampanjan 2000-luvun vaihteessa myötä siinä missä graffititkin. Mitä pidemmälle kampanja on edennyt, sitä vähemmän projektia johtava kaupungin rakennusvirasto on suostunut sovittelemaan maalaajien kanssa ja sitä enemmän maalaajien ja vartijoiden välit ovat kärjistyneet.

Nollatoleranssia on lobattu myös kulissien takana. Vuoden 2001 URB01 kaupunkikulttuurifestivaalilla ohjelmaan kuului laillisten graffitien maalaamista. Seuraavan vuoden festariohjelmasta graffitit puuttuivat kokonaan. Stop Töhryille -projektin vetäjä olikin vuonna 2001 soittanut festareiden järjestäjille ja ”kertonut käsityksensä graffiteista”.

Kampanja on olemassaolonsa ajan herättänyt voimakasta kritiikkiä ja provosoinut ihmisiä tekemään vastarintaa. Protestimaalausten ja intensiivisen bommauksen lisäksi ”töhrypartiointia” tekeviä vartijoita vastaan on hyökätty väkivaltaisesti. ”Häirintä- ja väkivaltapelkojen takia” hankkeesta on saatavilla hyvin vähän tietoja, ja projektin henkilökunta esiintyy julkisuudessa nimettömänä. Myös seinien ja muiden pintojen puhdistajat ovat kokeneet työturvallisuutensa heikenneen. Vuosina 2004-2008 nollatoleranssia on vastustettu massiivisilla Reclaim the City, Katutaiteiden yö ja EuroMayDay -kulkueilla, joista ensin mainitut ovat poliisin mukaan aiheuttaneet kymmenien tuhansien eurojen vahinkoja.

Maaliskuussa 2002 Helsingin Stop Töhryille -projektia päätettiin laajentaa Espooseen, jolle ensimmäinen kampanjavuosi maksoi 420 500 euroa. Vantaa ei lähtenyt mukaan kampanjaan. Vuonna 2004 viimeinenkin suuri tilausgraffiti (Malminkartanon asematunneli) maalattiin piiloon. 2000-luvulla myös kiinnijääneiden maalareiden tuomiot ovat koventuneet: heille on annettu ehdottomia vankeustuomioita ja kymmenien tuhansien eurojen vahingonkorvausvaatimuksia.

Vuoteen 2008 mennessä Stop Töhryille -projekti on maksanut yhteensä arviolta 15-20 miljoonaa euroa, joskaan tarkkaa tietoa ei ole löydettävissä. Samalla graffitikulttuuri on kokenut muutoksen. 90-luvulla maalarit tekivät enemmän isoja ja monimutkaisia piissejä. Nykyään nollatoleranssin maalaustyyli on muuttunut nopeammaksi, eikä sisältöön tai laatuun ole aikaa enää panostaa samalla tavalla, koska uhkana ovat joka puolella kaupunkitilassa vaanivat väkivaltaiset vartijat.

”Se nyt on ihan selvää, ettei näillä ole taiteen kanssa mitään tekemistä”, linjasi komisario Reijo Muuri City-lehdessä. Stop Töhryille -projektin vuoden 2000 toimintakertomuksessa mainittiinkin projektin saavutuksena, että ”sekava keskustelu graffitialakulttuurista lehdistössä” oli loppunut lähes täysin.

Samalla koko vaihtoehto- ja katukulttuuri on kärsinyt, kun keikkajulisteet ja esimerkiksi mielenosoituksia ja keskustelutilaisuuksista mainostavat epäkaupalliset ilmoitukset ja tarrat on yritetty tuhota kokonaan. On kuitenkin selvää, ettei kaupunkitilan vapaata käyttöä pystytä lopettamaan minkäänlaisella kampanjalla.

Sen sijaan Stop Töhryille on onnistunut luomaan jokaiseen hygieenistä tilaa ja kaupallista viestintää potentiaalisesti uhmaavaan kaupunkilaiseen kohdistuvan kontrollikoneiston.